perjantai 6. huhtikuuta 2018

Kansallismielisyyden tuleminen osaksi valtavirtaa

Lyhyt historiikki kansallismielisyyden alkuajoista


Suomessa kansallismielisyys on elänyt vahvana aatteena kauan. Vaikka kansa on ollut pieni ja koostunut useista eri heimoista, niin ne ovat olleet kielensä ja kulttuurinsa kautta vahvasti sidoksissa toisiinsa. Vasta 1800-luvulla levinnyt nationalismiaate loi virallisesti "suomalaisuuden", mutta suomalaisuus on ollut vuosisatoja Suomessa. Mikael Agricola loi merkittävän pohjan suomalaisuudelle luomalla maalle oman kirjakielen.
 
Merkittävin sysäys kehitykselle oli maan 1917 itsenäisyys ja siihen liittynyt itsenäisyystaistelu, joka päättyi valkoisten voittoon. Punaisia pidettiin liian myönteisinä Venäjään päin ja pelättiin Suomen ajautuvan uudestaan venäläisen vallan alle. Toisaalta valkoiset olivat liikaa kallellaan monarkiaan ja Saksasta haluttiin uutta kuningasta Suomeen. Onneksi tämä kehitys loppui maailman myllerryksen takia.

Uuden ajan kansallismielisyys on nähty perinteisesti sotamuisteluina liittyen talvi- ja jatkosotaan. Suomen sotahistorian jokavuotisella muistelulla on tarkoitus ollut vahvistaa maanpuolustuskykyä. Samaan aikaan se on luonut vahvan kansallismielisen ajattelun koko maahan.

Merkittävin yhteisen hengen luoja sotamuisteluiden kanssa on ollut menestyminen urheilussa. Suomessa on perinteisesti arvostettu erittäin paljon hiihtolajeja. Jääkiekon nousu kansalliseksi urheilulajiksi tapahtui vasta 1990-luvun alusta aina ja on nykyisin suosituin joukkuelaji. Suomessa ei ollut yhtä ja ainoaa koko kansaa yhdistänyttä joukkueurheilua ja jääkiekko paikkasikin tämän alueen.

Taiteessa Kalevala on näkynyt ennen kaikkea ajatuksissa suomalaisesta kansanperinteestä. Kirjailijat Aleksis Kivi ja Väinö Linna ovat osanneet tulkita ja nähdä suomalaista sielunmaisemaa samoin kuin Jean Sibelius säveltäjänä luoda suomalaisuutta kuvaavia sinfonioita. Monet eri alan taitajat ovat onnistuneetkin luomaan suomalaisesta sisukkaasta ja jäyhästä luonteesta kuvauksen, jonka moni suomalainen tunnistaa itsessään.

Poliittisesti Suomen itsenäisyyden merkittävin taistelu nähtiin yllättäen vasta 1995-luvun EU-jäsenyysneuvotteluissa. Suomessa järjestettiin tätä varten neuvoa-antava kansanäänestys, jossa EU:n puolesta äänet saivat 56,9% ja ei-äänet 43,1%:a. Eduskunnassa päätettiin Suomen liittyvän osaksi EU:ta.

Suomi olisi melko varmasti liittynyt osaksi EU:ta joka tapauksessa, vaikka kansan enemmistö olisikin äänestänyt sitä vastaan. Suomessa ei uskallettu enää euron kohdalla kysyä asiasta kansalta, vaan liittyminen päätettiin suoraan eduskunnassa.

Kansallismielisen toiminnan uusi aika 1990-luvulta alkaen: Pakkoruotsi


Kansallismielinen toiminta keskittyi vuosikausia lähinnä kielellisiin selkkauksiin. Pakkoruotsin merkitys oli nähty Suomalaisuuden liitossa eliitin luomana pakkopalana kansalaisille, jonka kautta suomalaisia jaoiteltiin kahteen kategoriaan eli oli toisaalta "metsäläisiksi" sanotut suomenkieliset kantasuomalaiset ja "sivistyneet" ruotsinkieliset. Sivistyksen suurimpana mittarina pidettiin ainoastaan ruotsin kielen osaamista, millään muulla osaamisella ei ollut merkitystä. Aihe näkyi valtoimenaan lehdistössäkin aina 1990-2010, kun kielikiistat nousivat rajuimmiksi.

Samaan aikaan kielen merkitys hupeni olemattomiin. Viimeistään Suomen EU-jäsenyys piti tästä huolen, kun jokainen Pohjoismaa teki omat ratkaisunsa. Kieltä ei tarvittu oikeasti pohjoismaisessa yhteistyössä ja työkielenä merkittävimmän aseman sai suomen lisäksi englanti. Muidenkin kielten osaamistarve kasvoi, mutta niiden sijaan Suomessa laitettiin resurssit pakkoruotsiin.

Pakkoruotsista käytiin lukuisia julkisia keskusteluja, joille yhteinen piirre oli ns. näennäiskeskustelu. Pakkoruotsin puolustajilla ei oikeasti ollut yhtäkään todellista argumenttia "Onhan meillä pakkomatematiikka" kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, "Ruotsi kieli on sivistys", mikä muu kieli ei ole?.

Keskustelujen hölmöin piirre liittyikin siihen, miten samat argumentit olivat aina uudestaan käytettävissä seuraavana päivänä, vaikka ne olisi kumottu lukuisia kertoja sitä aikaisemmin. Tämä paljastikin kyseessä olevan näennäiskeskustelun, jonka tarkoituksena ei ollut luoda mitään toimenpiteitä, vaan lähinnä hämätä kansalaisia. Tarkoitus olikin siinä, että tapahtuipa keskusteluissa mitä hyvänsä (kuten kansanäänestyksissäkin), niin poliitikot päättäisivät asioista ainoastaan rahavallan mukaan.

Suomessa yritettiin vuosikausia saada kieltä valinnaiseksi ja sen tarve on huvennut koko ajan vähäisemmäksi. Poliitikot ovat kuitenkin noudattaneet rahavallan ohjetta ja sen sijaan lisänneet pakkoruotsia, kuten esitys kielen siirtämistä ala-asteelle osoitti (aiemmin pakkoruotsi alkoi vasta yläasteella). Tämä johti myös pelkkiin lisäkuluihin monissa kunnissa - samaan aikaan monia kouluja on lakkautettu lukuisilta alueilta kulujen takia, mutta aihetta ei tietenkään kritisoitu yhdessäkään suomalaisessa valtamediassa millään tavalla. Muut kielikokeilut on jäädytetty kokonaan pois, vaikka niistä on hallituksen tasollakin puhuttu.

Pakkoruotsia pidettiin monien mielestä ns. lillukanvartena eli pikkuasiana, mutta samaan aikaan sitä puolustettiin kaikella mahdollisella arvovallalla mitä Suomesta löytyi. Vanhakantaisena ajatteluna pakkoruotsi yhdistettiin osaksi länsi vs itä -ajattelua ja vaikka aika oli ajanut ohi ruotsin kielen, niin sen suomat etuudet tietylle vähemmistölle haluttiin ylläpitää. Pakkoruotsi onkin elänyt lähinnä tekohengityksen ansiosta pakkona kansalle, joka merkittävä enemmistö ei kieltä tarvitse.

Kansallismielisen toiminnan uusi aika 2000-luvulta alkaen: Vihervasemmiston nousu


Vihervasemmisto oli saavuttanut puoluekartalla pysyvän aseman, mutta huippusuosiota vaaleissa se ei ole missään vaiheessa saanut. Aatteen nouseminen oli silti selvästi suuressa suosiossa ja se loi merkittävän vasta-aatteen kansallismielisen toiminnan sijaan. Vihervasemmisto koostui ennen kaikkea eri tason kommunistisesta ja vasemmistolaisesta liikehdinnästä ja toiminnasta.

Vihervasemmisto on pyrkinyt vastustamaan kaikkia nationalistisia liikkeitä ja siihen liitettäviä asioita. Vihreät julisti alunperin soda Perussuomalaisille aatteen valossa, mutta kärsivät suuren tappion eduskuntavaaleissa 2009.

Samat tahot ovat pyrkineet vähättelemään ja haukkumaan kansallisia symboleita ja tuhoamaan tai uudestaan määrittelemään niitä. Leijonakoruviha oli tästä yksi esimerkki, samoin kuin kiekkomiekkarit. Suomen lippua ja virallisia laulujakin on haukuttu tai haluttu uudelleen määrittää. Maanpuolustustahto ja sotien muistelu on haluttu tuhota aatteena. Urheilusuorituksia on pyritty vähättelemään.Suomen uuden ajan kansallismielistä kulkuetta 612:ta on pyritty vastustamaan väkivaltaisesti ja yrittämällä hyökätä kulkueen edustajien kimppuun. Maahanmuuttoa ei saisi millään tavalla vastustaa, vaan kaikille halukkaille pitäisi avata rajat.

Vihervasemmistolainen toiminta ei toisaalta ole samaan aikaan näin yksioikoista kuin voisi ajatella. Monet mukana olevista eivät suinkaan kannata toimintoja pelkästään hyvää hyvyyttään, vaan ovat merkittävässä osassa rahastamassa ja hyötymässä niistä. Maahanmuuttobisneksessä liikkuu isot rahat ja moni haluaakin rahat omiin käsiinsä. Toiminnassa yhdistyykin aatteellisuus ja toisaalta maksimaalinen oman hyödyn tavoittelu.

Iso osa vihervasemmistolaisista on myös hyvässä asemassa olevia ja heille oma hyöty on usein merkittävämmässä roolissa kuin aatteellinen toiminta. Samasta syystä kovan luokan kapitalisti istuukin helposti samaan pöytään vihervasemmistolaisen kanssa ja tavoitteetkin yllättäen yhdistyvät, vaikka luulisi kummankin kannattavan täysin eri arvoja.

 

Kansallismielisen toiminnan uusi aika 2000-luvulta alkaen: Maahanmuuttokriittisyyden nousu


Perussuomalaisten nousu vahvisti todella paljon maahanmuuttokriittistä toimintaa. Ennen puolueen nousua suurempaan suosioon ei aihe ollut millään tavalla merkittävässä asemassa. Mahdollisesti ensimmäisiä suurempia aiheen puolesta puhujia oli nyrkkeilijänä ja rääväsuisena koviksena tunnettu Tony Halme. Halme ei ollut lueteltavissa skiniksi, mutta edusti silti hyvin stereotyyppista kansallismielisyyden kannattajaa.

Halme loikin merkittävän pohjan Perussuomalaisten suuremmalle kannatukselle, vaikka samaan aikaan ärsytti monia. Perussuomalaisten kokonaissuosio oli vain niin alhainen, että Halmeen merkitys korostui entisestään. Vasta vuosia myöhemmin tuli  Jussi Halla-aho, jonka blogi ja nettijulkisuus oli saanut omanlaiset mittasuhteensa. Hänestä tuli melko nopeasti kulttihenkilö, jonka nettijulkisuus näkyi myös merkittävänä äänisaaliina eduskuntavaaleissa.

Timo Soinin merkitys puolueelle puheenjohtajan roolissa oli erittäin iso. Oikeastaan koko puolueen myöhempi suosio perustui ennen kaikkea Soinin karismalle ja puhetaidoille. Soini loi useista unelmistaan totta ensin nostamalla puolueen suosion huippuunsa ja myöhemmin pääsemällä ulkoministerin paikalle, joka oli ollut koko ajan päätavoite.

Perussuomalaiset sattui monella tapaa tulemaan oikeaan aikaan. Populismin ja maahanmuuttokriittisyyden suosio oli vahvassa nousussa ja samaan aikaan kun muut puolueet olivat muodostuneet kopioiksi toisistaan, niin Perussuomalaisille avautui merkittävä paikka huippusuosioon. Valtamediassa puoluetta vihattiin yli kaiken ja varsinkin Jussi Halla-ahoon kohdistuva viha oli ennen näkemätöntä. Koomisuudessaan myöhemmin monet ns. "asiantuntijat" sanoivat valtamedian olleen Perussuomalaisten puolella tai ainakin eivät kritisoineet puoluetta tarpeeksi, vaikka suunnilleen kaikki toimittajat olivat yhden puolueen kimpussa.

Maahanmuuttokriittisyys onkin aina näihin päiviin asti ollut merkittävimmässä roolissa viime aikojen kansallismielisessä toiminnassa. Perussuomalaiset on ollut kehityksen suurin nimi ja valtavirtaistava tekijä.

 

Kansallismielisen toiminnan uusi aika 2010-2018-luvulla: Maahanmuuttokriittisyys, globalismivastaisuus, vastamediat


Kansallismielinen toiminta on keskittynyt viime vuosina ennen kaikkea maahanmuuttokriittisyyteen ja globalismin vastustamiseen. Siinä missä aiemmin on uskottu suunnitelmien esimerkiksi euroopanlaajuisesta väestönvaihdoksesta olevan lähinnä salaliittoteoreetikoiden tuotoksia, niin viime aikoina yhä useampi tekijä on antanut osviittaa kuin kyseessä olisi oikea suunnitelma Eurooppaa ajatellen.

Ei ole sattumaa, miten miljoonat turvapaikanhakijat kävelevät useiden turvallisten EU-maiden läpi haluamaansa maahan hakemaan turvapaikkaa ja kaikenlainen aiheen kritisointi on pyritty saamaan loppumaan. On erikseen luotu EU:n toiminnan takia maihin ns. vihapuhepoliiseja viranomaistasolle, jonka tarkoituksena on ollut hillitä kritiikkiä tuomitsemalla aihetta kritisoivat tahot. Kaikki tulijat pitäisi hyväksyä vaaratekijöistä huolimatta. Sotarikollisten löytymisestä erilaisista kotouttamisohjelmista on nykyisin yleistä kansanhuvia, mutta se ei ole herättänyt minkäänlaista huolta. Päinvastoin huoli on ainoastaan ollut aihetta esittävästä kritiikistä ja niistä tahoista, jotka sitä kritiikkiä esittävät.

Vastamedioiden suosio on kasvanut nopeasti, kun on huomattu valtamedian jättävän kertomatta yhä enemmän asioita. Vastamediat tavallaan paikkaavat sitä tietotyhjiötä, mitä valtamediat eivät suostu kertomaan. Toisaalta vastamedioihin luotettavuusarvio on kyseenalaisempi, koska mikä tahansa sivusto saattaa kelvata lähteeksi. Vastamedioiden asema on myös yleisellä tasolla heikompi, joten ne eivät voi samaan tyyliin kysyä asioista mm. eri tason asiantuntijoilta. Vastamedioiden toiminta silti luo paljon sellaistakin tietoa mm. ulkomaalaisista lehdistä, joita suomalainen valtamedia tietoisesti pimittää kansalta.

 

Kansallismielisen toiminnan tulevaisuus


Kaikki aiemmat viholliset globalismista ja suomalaisuuden uudelleen määrittelemisestä ja kielipoliitikasta ovat jossakin määrin jopa kadonneet, kun yhä suuremmat suunnitelmat turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten määrästä maahan ovat saaneet vahvistusta.

Enää ei puhutakkaan ns. sopeutumisesta ja integraatiosta uuteen maahan, vaan lähinnä niistä ihmismääristä, minkä verran Suomeen tulee nyt ja jatkossa. Jos Suomi menee osaksi EU:n tulevaa kiintiöpakolaispolitiikkaa ei tilanteelle voida tehdä enää mitään. Päätösvalta annetaan muualle ja suomalaiset poliitikot tekevät kaikkensa, että päätöksiä noudatetaan kirjaimellisesti ja kiintiöille ei ole olemassa todellista ylärajaa. Voidaan hyvin puhua silloin jopa noin kymmenestä tuhannesta tai ylikin turvapaikanhakijasta/pakolaisesta vuodessa.

Suomen onneksi useat maat ovat olleet vastustamassa EU:n uusia suunnitelmia mm. Tsekki, Puola, Unkari ja vastaavat maat, jotka ovat omalla toiminnallaan saaneet aikaiseksi hajaannusta. Samasta syystä EU on joutunut tietynlaiseen kriisiin, joka on mahdollistanut turvapaikanhakijoiden palautukset lähtömaihin ja pakkosiirrot jäsenmaiden välillä eivät ole onnistuneet toivotunlaisesti.

Suomi voi pitää nykyistä n. 700-1000:n ihmisen pakolaiskiintiötä vuosittain. Sellainen lukumäärä voidaan vielä integroida maahan. Määrän nostaminen ei ole vain millään tavalla järkevää edes väliaikaisesti, koska poliittinen paine estäisi sen laskemisen. Tästä syystä suunta olisi sananmukaisesti vain ylöspäin.

Kansallismielisen toiminnan ydin pitäisikin olla tiedon levittäminen ja poliittisen paineen luominen. Poliitikkojen kannattaisi myös pyrkiä luomaan siteitä toisiin poliittisiin puolueisiin, jotka vastustavat nykyisenkaltaista kehitystä.

On vaikeaa kuvitella Suomea enää kovinkaan suomalaisena ja turvallisena maana, jos maahan tulisi parin vuosikymmenen kuluessa useita satoja tuhansia turvapaikanhakijoita. Tämä on täysin mahdollinen skenaario, jos Suomi menee osaksi EU:n kiintiöturvapaikkajärjestelmää tai alkaa omatoimisesti nostaa maana kiintiöpakolaisten määrää yli nykyisen tason.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti